Okei, no mittarissa on ”vasta” 48 vuotta, mutta silti tuo otsikon lausahdus on kuluneiden kuukausien aikana noussut mieleeni. Kuulin sen joskus nuorempana eräältä ikääntyvältä tutultani.
Itselläni on jo useamman kuukauden ajan ollut olkapääkipuja. Odottelin, että kivut menisivät ajan kanssa ohi kotikonstein ja kipulääkkeiden voimin, mutta koska näin ei käynyt, niin varasin lopulta ajan yksityiselle ortopedille. Sain pitkittyneen tilanteen vuoksi lähetteen magneettikuvaukseen, ja sitä odotellessa diagnoosina on ainakin toistaiseksi kiertäjäkalvosinoireyhtymä.
Alkaa jo tuntua, etten edes muista miltä tuntuu, kun on terve olkapää. Kivut vaikuttavat niin nukkumiseen kuin erilaisiin arkiaskareisiin. Käden nostaminen tiettyyn suuntaan ja ylös aiheuttaa voimakkaan kipukohtauksen. Vaikutuksia on myös esim. treenaamiseen, sali- ja kahvakuulatreenit ovat nyt jäissä. Kaikki tämä syö naista.
Nyt odotan kovasti, että pääsen tutkimuksiin ja hoitolinjat alkavat selvitä. Tai no, kuvaustapahtumaa itsessään en kovin riemulla odota, mutta tuloksia ja sitä, että kivut saadaan hallintaan, ja pääsen taas jossain kohtaa normiarkeen.
Iästä ja fyysisestä kunnosta vielä pari sanaa.. Olen viime aikoina lueskellut vanhaa Askeleita-blogiani ja pakko todeta, että fyysisen kunnon osalta on meinannut iskeä kateus vanhaa 10 vuoden takaista minääni kohtaan. Muistan miltä tuolloin tuntui, kuinka hienosti treenit CrossFitissä ja lenkillä luistivat, ja kuinka paino oli alhaisempi kuin nyt. Ollapa vielä yhtä hyvässä iskussa!
No, toisaalta uskon kuitenkin, että nämä tällä hetkellä vaivaavat ”krempat” tulevat vielä kuntoon ja paremmat päivät ovat edessä päin. Halu voida fyysisesti paremmin on kova, ja olen valmis tekemään haastavan vuoden jälkeen töitä paremman voinnin eteen. Ehkäpä 50 onkin uusi 30.
Yksi ajatus artikkelista “”Jos ei 50-vuotiaana satu mihinkään, niin ei ole elossa””